Kuulumisia
sunnuntai 25. syyskuuta 2011
Anteeksi pitkästä tauosta. En oo vielä päättänyt blogin jatkosta sen kummemmin. Ei ollut tarkotus päästää tätä taukoa venähtämään näin pitkäksi, mutta toisaalta on ollut ihan hyvä antaa tän "hautua".
Siitä on nyt aika tarkkaan kolme kuukautta kun palasin Suomeen. Aika paljon on ehtinyt tapahtua siinä ajassa, mutta en nyt ala niitä tänne erittelemään, ainakin toistaiseksi ideana on pitää tämä vaihtariasioihin liittyvänä. Oon myös miettinyt vaihtamista enkun kielelle, jotta jenkeissä ymmärretään. No se nähään sitten kun päätän mitä tapahtuu tämän blogin kanssa. Oon saanut nyt paljon kommentteja jatkosta joten päätin ottaa härkää sarvista js ilmoitella ittestäni.
Ensiksi, ikävä jenkkeihin on kova. Varsinkin aluksi oli vaikeaa tosin kaverit pitivät kiireisinä, joten ajatteluaikaa ei turhan paljoa ollut. Ensimmäisinä viikkoina oli vaikea ajatella, miten tulen selviämään enää täällä. Ajatukset kulkivat englanniksi ja vanhat rutiinit eivät sopineetkaan Suomeen. Olin pihalla kavereiden asioista ja suoraan sanottuna turhauduin ihan pieniinkin asioihin helposti. Vaikkei suomen kielen kanssa ollut hirveästi ongelmia niin kyllä sekin ärsytti, kun ei vaan saanut oikeita sanoja ulos suusta.
Voisin sanoa, että ikävä on helpottanut. Ehkei aivan niin vaan ennemminkin sen kanssa on oppinut elämään. Mietin Independenceä joka päivä, mutta osaan suhtautua viime vuoteen eri tavalla kuin aluksi. En ehdi ikävöidä joka hetki koska täälläkin on elämä elettävänä. Kahta elämää on mahdotonta elää samaan aikaan, huomasin sen viime vuonna. Ei ole mahdollista pysyä mukana kaikissa jutuissa sekä siellä että täällä. Toista täytyy priorisoida. Alussa yritin pysyä mukana kaikessa mitä jenkeissä tapahtuu, mutta oon tajunnut ettei se toimi. Puhuttiin ensimmäisenä kuukautena kymmeniä kertoja skypessä, nyt kerran parissa viikossa. Pidetään yhteyttä myös sähköpostilla ja facebookissa päivittäin. Ollaan kirjoiteltu myös paljon kirjeitä toisillemme. Kun ei enää pystykään Näkemään toista vaikka joka päivä, tajuaa kuinka tärkeä toinen on. Ihanaa, että nykyaikana yhteyden pito on niin helppoa :)
Olisi kiva ajatella, että kaikki oli paljon yksinkertaisempaa ja hyvin jenkeissä. Ei tarvinnut stressata ylppäreistä eikä tulevaisuudesta, san vaan olla. Kuten sanotaan, aika kultaa muistot. Olen onnellinen, että sain kokea sen kaiken ja toivottavasti pääsen takaisin mahdollisimman pian. Toisaalta, tiedän Suomeen palaamisen olleen hyväksi itselleni. Mulla on täällä asioita hoidettavana, perhe ja maailman ihanimmat ystävät! Välillä ajattelen, että lähteminen oli virhe. Tunne, kun sydän vetää kahteen suuntaan, niin Missouriin kuin Suomeenkin, on kamala. Haluaisin olla molemmissa paikoissa samaan aikaan ja eihän se tietenkään ole mahollista. Näinä hetkinä on vain ajateltava kuinka onnekas olen, että mulla on rakastava perhe sekä Suomessa että Jenkeissä ja oon saanut kokea kaiken tämän. Vaikka välillä iskee ihan kamala ikävä niin kyllä se on sen arvoista.
Musta tuntuu, että oon oppinut elämään hetkessä. Oon oppinut myös sen, että asioilla on tapana mennä omalla painollaan. Elämä on kivaa.
Siitä on nyt aika tarkkaan kolme kuukautta kun palasin Suomeen. Aika paljon on ehtinyt tapahtua siinä ajassa, mutta en nyt ala niitä tänne erittelemään, ainakin toistaiseksi ideana on pitää tämä vaihtariasioihin liittyvänä. Oon myös miettinyt vaihtamista enkun kielelle, jotta jenkeissä ymmärretään. No se nähään sitten kun päätän mitä tapahtuu tämän blogin kanssa. Oon saanut nyt paljon kommentteja jatkosta joten päätin ottaa härkää sarvista js ilmoitella ittestäni.
Ensiksi, ikävä jenkkeihin on kova. Varsinkin aluksi oli vaikeaa tosin kaverit pitivät kiireisinä, joten ajatteluaikaa ei turhan paljoa ollut. Ensimmäisinä viikkoina oli vaikea ajatella, miten tulen selviämään enää täällä. Ajatukset kulkivat englanniksi ja vanhat rutiinit eivät sopineetkaan Suomeen. Olin pihalla kavereiden asioista ja suoraan sanottuna turhauduin ihan pieniinkin asioihin helposti. Vaikkei suomen kielen kanssa ollut hirveästi ongelmia niin kyllä sekin ärsytti, kun ei vaan saanut oikeita sanoja ulos suusta.
Voisin sanoa, että ikävä on helpottanut. Ehkei aivan niin vaan ennemminkin sen kanssa on oppinut elämään. Mietin Independenceä joka päivä, mutta osaan suhtautua viime vuoteen eri tavalla kuin aluksi. En ehdi ikävöidä joka hetki koska täälläkin on elämä elettävänä. Kahta elämää on mahdotonta elää samaan aikaan, huomasin sen viime vuonna. Ei ole mahdollista pysyä mukana kaikissa jutuissa sekä siellä että täällä. Toista täytyy priorisoida. Alussa yritin pysyä mukana kaikessa mitä jenkeissä tapahtuu, mutta oon tajunnut ettei se toimi. Puhuttiin ensimmäisenä kuukautena kymmeniä kertoja skypessä, nyt kerran parissa viikossa. Pidetään yhteyttä myös sähköpostilla ja facebookissa päivittäin. Ollaan kirjoiteltu myös paljon kirjeitä toisillemme. Kun ei enää pystykään Näkemään toista vaikka joka päivä, tajuaa kuinka tärkeä toinen on. Ihanaa, että nykyaikana yhteyden pito on niin helppoa :)
Olisi kiva ajatella, että kaikki oli paljon yksinkertaisempaa ja hyvin jenkeissä. Ei tarvinnut stressata ylppäreistä eikä tulevaisuudesta, san vaan olla. Kuten sanotaan, aika kultaa muistot. Olen onnellinen, että sain kokea sen kaiken ja toivottavasti pääsen takaisin mahdollisimman pian. Toisaalta, tiedän Suomeen palaamisen olleen hyväksi itselleni. Mulla on täällä asioita hoidettavana, perhe ja maailman ihanimmat ystävät! Välillä ajattelen, että lähteminen oli virhe. Tunne, kun sydän vetää kahteen suuntaan, niin Missouriin kuin Suomeenkin, on kamala. Haluaisin olla molemmissa paikoissa samaan aikaan ja eihän se tietenkään ole mahollista. Näinä hetkinä on vain ajateltava kuinka onnekas olen, että mulla on rakastava perhe sekä Suomessa että Jenkeissä ja oon saanut kokea kaiken tämän. Vaikka välillä iskee ihan kamala ikävä niin kyllä se on sen arvoista.
Musta tuntuu, että oon oppinut elämään hetkessä. Oon oppinut myös sen, että asioilla on tapana mennä omalla painollaan. Elämä on kivaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)